Nyt on aika siirtyä eteenpäin.

Blogini on muuttanut uudelle alustalle, ja jatkossa kaikki kirjoitukseni löytyvät täältä:
Janin blogi    <- Klikkaa tuosta!

Jos haluat pysähtyä hetkeksi, lukea, ajatella ja ehkä löytää toivoa — tervetuloa mukaan 🙏

Kaksi ensimmäistä kirjoitusta ovat olleet minulle rehellisiä kuvauksia elämästä ADHD:n ja masennuksen kanssa.
Siitä, miltä arki näyttää.
Ja siitä, miten tärkeää on, ettei sitä tarvitse elää yksin.

Mutta yksi kysymys on jäänyt kulkemaan mukana:

Voiko tästä oikeasti päästä eteenpäin?

Rehellinen vastaus on: en tiedä täysin.
Mutta jotain olen oppinut.

Aiemmin ajattelin ehkä niin, että jossain vaiheessa tämä kaikki “menee ohi”.
Että tulee päivä, jolloin en enää kamppaile keskittymisen kanssa.
Että masennus jää kokonaan taakse.

Nykyään ajattelen toisin.

Ehkä kyse ei ole siitä, että kaikki katoaa.
Ehkä kyse on siitä, että oppii elämään tämän kanssa.

Ja ehkä vielä enemmän: oppii elämään itsensä kanssa.

Se ei ole ollut helppo oivallus.

Koska jos olen rehellinen, en ole näitä asioita koskaan halunnut.
En ADHD:ta.
En masennusta.

Mutta ne ovat osa minun tarinaani.

Ja jollain tavalla olen alkanut nähdä, että tarina ei pääty siihen.

On pieniä asioita, jotka kertovat siitä.

Se, että jaksan välillä lukea pitkiäkin pätkiä.
Se, että tunnistan paremmin omia rajojani – vaikka en aina osaa niitä noudattaa.
Se, että uskallan puhua tästä ääneen.

Ne eivät ehkä kuulosta suurilta saavutuksilta.
Mutta minulle ne ovat merkkejä siitä, että olen liikkeessä.

Että en ole jäänyt paikalleni.

Masennus yrittää joskus kertoa, että mikään ei muutu.
Että tämä on tässä.

Mutta en enää suostu uskomaan sitä täysin.

Koska vaikka kaikki ei ole muuttunut, jokin on.

Minä itse.

Ja ehkä yksi tärkeimmistä asioista tässä matkassa on ollut usko.

Ei sellaisena, että kaikki ongelmat katoaisivat.
Vaan sellaisena, että en ole yksin tämänkään keskellä.

Haluan jakaa yhden tuoreen kokemuksen.

Olin soittamassa ja laulamassa Loimaan vapaaseurakunnassa.
Se oli mielettömän voimaannuttavaa.

Sain kokea olevani osa joukkoa.
Ei tarvinnut selitellä. Ei tarvinnut puolustella.
Sai vain olla ihminen ihmiselle.

Ja ehkä vieläkin pysäyttävämpää on tämä:

Kiirastorstaina minut siunataan virallisesti kyseisen seurakunnan jäseneksi.

Se tuntuu sydämessä asti.

On jotain erityistä kuulua seurakuntaan, jossa katsotaan yhdessä enemmän tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.
Vaikka jokaisella meistä on oma taustamme.

Meidän uskovien ei pitäisi jäädä liikaa tuijottamaan menneisyyden virheitä.
Ei tekemisiä eikä tekemättä jättämisiä.

Raamattukin sanoo, että meidän tulee pitää katseemme kiinnitettynä uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään – Jeesukseen.

Kuinka paljon helpompaa olisikaan osoitella toisten virheitä.
Etsiä vikoja toisista ihmisistä.

Mutta se ei ole se tie, johon meitä on kutsuttu.

Me, jotka olemme antaneet elämämme Jeesukselle – me olemme saaneet syntimme anteeksi.
Kaikki.

Sillä hetkellä.

Miksi siis jäisimme katsomaan taaksepäin, kuin Lootin vaimo?

Minulle usko on jotain sellaista, mitä en osaa täysin selittää.

Se ei ole vain turvaa kuoleman pelkoon.
Se ei ole vain ajatus tai perinne.

Se on rauha.

Sellainen rauha, joka käy yli ymmärryksen – myös silloin, kun elämä ei ole helppoa.

Se on myös lupaus.

Se, että Hän on luvannut olla kanssani tämän maailmanajan loppuun asti.

Ja siksi minä en halua piilotella uskoani.

En tyrkytä sitä.
Mutta en myöskään häpeä sitä.

Kerron, jos minulta kysytään.
Ja joskus silloinkin, kun siihen avautuu tilaisuus.

En ole täydellinen uskovainen.
Eikä ole kukaan muukaan.

Mutta olen matkalla.

Ja tämän kaiken keskellä tapahtui vielä yksi arjen hetki, joka pysäytti.

Tänä aamuna minulla oli pakollinen työnhakukeskustelu – sellainen, jonka pykälät vaativat.

Lähdin sinne hieman pessimistisin ajatuksin.
Mietin, miten minut kohdataan.

Mutta tällä kertaa kokemus oli toisenlainen.

Siellä ei nähty minua pelkkänä järjestelmän osana.
Minut kohdattiin ihmisenä.

Keskustelimme avoimesti tilanteestani.
Todettiin yhdessä, että en ole vielä työkykyinen palaamaan työelämään.

Teimme myös päätöksiä, joita en tässä avaa sen enempää – kaikki ei kuulu julkisesti kerrottavaksi.

Mutta sen voin sanoa:

Se, miten ihminen kohdataan, merkitsee valtavasti.

Vaikka Suomessa onkin paljon korjattavaa siinä, miten mielenterveyden kanssa kamppailevia kohdataan ja kuinka nopeasti hoitoon pääsee, olen omalla kohdallani saanut pääosin hyvää kohtelua.

Joukkoon mahtuu myös negatiivisia kokemuksia.
Mutta myös hyviä.

Muistan esimerkiksi ajan, jolloin kävin Loimaan psykiatrisella osastolla terapiassa.
Hoitaja oli todella hyvä. Meillä synkkasi.

Silloin oli helppo avata omaa reppuaan.
Puhua myös niistä asioista, jotka sattuvat eniten.

Ja ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos hoitoon pääsy on akuutisti tarpeen, odottaminen voi tuntua ylivoimaiselta.

Se ei ole pieni asia.

Yhteiskuntamme on velkaantunut.
Se on fakta.

Mutta silti ajattelen, että on asioita, joita ei pitäisi mitata rahassa.

On asioita, joiden pitäisi olla koskemattomia.

Yksi niistä on se, miten me kohtelemme toisiamme.

Jokaisen, joka elää tässä yhteiskunnassa sen lakien ja sääntöjen mukaan, pitäisi tulla kohdatuksi ihmisenä.
Ei osana byrokratian koneistoa.

Oli kyse työelämästä tai mistä tahansa muusta.

Ja ehkä juuri siksi haluan sanoa tämän:

Vaikka elämässä olisi pimeitä vaiheita, siellä on silti toivoa.

Minulle se toivo on usko.

Usko siihen, että eräänä päivänä vajavaisuus lakkaa.
Ja täydellisyys alkaa.

“Juoskaamme kestävinä meille annetussa kilpailussa, katse kiinnitettynä Jeesukseen, uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään.”
– Heprealaiskirje 12:2

Edellisessä kirjoituksessani kerroin siitä, miltä arki näyttää ADHD:n ja keskivaikean masennuksen kanssa.
Siitä, miten kaikki ei näy ulospäin, ja miten välillä jo pienimmätkin asiat voivat tuntua ylivoimaisilta.

Mutta on yksi asia, jota en voi ohittaa.
Enkä halua ohittaa.

Se, etten ole yksin.

Minun elämässäni on ihminen, jonka merkitystä on vaikea pukea sanoiksi.
Ymmärtävä vaimo.

Sellainen, joka ei katso vain sitä, mitä teen – tai jätän tekemättä – vaan yrittää nähdä sen, mitä sisällä tapahtuu.

Sellainen, joka ei ensimmäisenä tuomitse, vaan pysähtyy.
Kysyy.
Kuuntelee.

Ja ehkä yksi merkittävimmistä hetkistä tapahtui syyslomareissulla Saariselällä vuonna 2019.

Olimme siellä kahdestaan, poissa arjen kiireestä.
Ja siellä käytiin keskustelu – rauhallinen, ymmärtäväinen, mutta samalla rehellinen.

Se oli niitä hetkiä, jolloin joku toinen näkee sinut selvemmin kuin sinä itse.

Se keskustelu rohkaisi minua ottamaan askeleen, jota olin ehkä vältellyt.
Lomareissun jälkeen hakeuduin terveyskeskuslääkärin juttusille.

Sieltä alkoi prosessi.

Lääkäri kirjoitti ensin pitkän sairausloman ja lähetteen eteenpäin.
Samalla hän varoitteli, että jonotusaika voisi olla jopa puoli vuotta.

Mutta tällä kertaa asiat etenivät nopeammin.
Pääsin eteenpäin jo noin kuukauden kuluttua.

Siitä alkoi noin puolentoista vuoden mittainen terapiaprosessi.

Aluksi se tarkoitti viikoittaista ajamista Loimaalle – täältä Kyrön perämetsästä.
Myöhemmin käynnit harvenivat joka toiseen viikkoon.

Ne eivät olleet vain käyntejä.
Ne olivat pysähtymistä.

Siellä tutkittiin.
Keskusteltiin.
Purettiin asioita, joita olin kantanut pitkään.

Ja siellä ymmärsin jotain tärkeää:

ADHD ei ole pelkästään sairaus.
Se on myös ominaisuus.

Se ei poista haasteita, mutta se muuttaa tapaa, jolla katson itseäni.

En ole rikki samalla tavalla kuin olin ajatellut.
Olen erilainen – ja se tuo mukanaan sekä vaikeuksia että vahvuuksia.

Ja vaikka keskittyminen on toisinaan vaikeaa, olen huomannut jotain, mikä on herättänyt minussa toivoa.

Olen löytänyt lukemisen ilon uudelleen.
Ja pystyn lukemaan pitkiäkin pätkiä.

Se ei ehkä kuulosta suurelta asialta, mutta minulle se on merkki siitä, että kaikki ei ole menetetty.
Että tämän ADHD:n kanssa on mahdollista myös elää – ja jopa löytää asioita, jotka kantavat ja rakentavat.

Silti kaikki ei ole helppoa.

Harmikseni hoitosuhde katkesi mielestäni liian aikaisin.
Olin vasta pääsemässä kunnolla sisälle asioihin.

Ja tässä kohtaa haluan sanoa jotain suoraan.

Mielestäni Suomessa on ongelma siinä, miten mielenterveyttä hoidetaan.

Liian helposti keskitytään siihen, että löydetään sopiva mielialalääkitys.
Ja sitten siihen jäädään.

Mutta ihminen ei ole vain kemiaa.

Ainakaan minä en ole.

Olisin kaivannut enemmän konkreettista apua.
Työkaluja.
Suuntaa siihen, miten tästä voisi oikeasti päästä eteenpäin – ehkä jopa irti masennuksesta.

Nyt joskus tuntuu siltä, että minulla on otsassa lappu:

MASENTUNUT.

Ikään kuin se olisi pysyvä määritelmä.

Mutta en halua hyväksyä sitä sellaisenaan.

Koska minä olen enemmän kuin diagnoosini.
En ole pelkkä nimi paperissa tai merkintä järjestelmässä.

Ja kaiken tämän keskellä yksi asia pysyy.

Se, että en ole yksin.

Vaimoni on kulkenut rinnalla tässä kaikessa.
Rohkaissut silloin, kun en itse ole jaksanut.
Nähnyt silloin, kun itse en ole nähnyt.

Ja joskus myös pysäyttänyt, kun olen ollut menossa liian kovaa vauhtia kohti seuraavaa uupumusta.

Se on rakkautta.

Ei täydellistä.
Mutta aitoa.

Olen oppinut, että selviytyminen ei ole vain omaa taistelua.
Se on myös sitä, että antaa toisen tulla rinnalle.

Minä en selviä tästä yksin.
Enkä enää yritä niin tehdä.

“Kaksi on parempi kuin yksi, sillä he saavat vaivannäöstään hyvän palkan.
Jos toinen kaatuu, toinen auttaa hänet ylös.”
– Saarnaajan kirja 4:9–10

On asioita, joita ei näe päällepäin.
Ei vaikka katsoisi pitkään. Ei vaikka tuntisi minut vuosia.

Minulle on annettu diagnoosit: ADHD ja keskivaikea masennus.
Ne eivät määritä koko minua, mutta ne näkyvät arjessani tavalla, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut samaa.

Toisinaan huomaan ajattelevani, että olisipa helpompaa olla kuten muutkin – niin sanotusti “normaali”.
Minulle on kuitenkin jostain syystä annettu ADHD ja keskivaikea masennus. En ole niitä tahtonut.

Toinen niistä on kulkenut mukanani jo pitkään, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.
Se selittää nyt paljon.

Sen, miksi koulussa oli niin vaikea keskittyä tehtäviin, jotka eivät kiinnostaneet.
Sen, miksi minun piti keksiä jotain muuta – jotain näkyvää.
Kehitin show’ta, pelleilin ja hölmöilin.

Peitin keskittymisvaikeuteni siihen.

Ulospäin se saattoi näyttää vain häiriökäyttäytymiseltä.
Mutta sisältä käsin se oli yritys selviytyä.

On päiviä, jolloin jopa likaisen lautasen laittaminen astianpesukoneeseen tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä tehtävältä.
Se ei ole laiskuutta. Se ei ole välinpitämättömyyttä.
Se on sitä, että kaikki voimat menevät jo pelkästään olemiseen.

On päiviä, jolloin en pysty kunnolla keskittymään mihinkään.
Vaikka minulla on lääkitys ADHD:hen, se ei tarkoita, että kaikki olisi helppoa. Ajatus harhailee, keskittyminen katkeaa, ja yksinkertaisetkin asiat jäävät kesken.

Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin en jaksa juuri mitään muuta kuin istua ja kuunnella gospelmusiikkia.
Hiljaisuus, sanat ja sävelet – ne kantavat silloin, kun omat voimat eivät riitä.

Mutta tämä ei ole koko kuva.

On myös kausia, jolloin energiaa on liikaa.
Silloin voisin tehdä polttopuita aamusta iltaan. Tekeminen tuntuu hyvältä, jopa välttämättömältä. Mutta samalla huomaan, että en osaa rajoittaa itseäni. Haluaisin tehdä kaiken kerralla – kun nyt kerran jaksan.

Ja usein siitä seuraa se toinen ääripää.
Uupumus.

Tämä vuorottelu on raskasta.
Se ei ole tasapainoista eikä ennustettavaa.

Ulospäin tätä kaikkea ei aina näe.
Siksi on helppo ajatella, että “kyllähän tuo pärjää” tai “hyvinhän tuo näyttää voivan”.

Mutta todellisuus on monimutkaisempi.

Olen kuitenkin oppinut jotain tämän kaiken keskellä.
Armollisuutta.

Sen, että kaikki päivät eivät ole samanlaisia – eikä niiden tarvitsekaan olla.
Sen, että joskus yksi pieni asia riittää.
Ja sen, että vaikka minä olen heikko, Jumala ei ole.

Raamatussa sanotaan, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.
Se tarkoittaa, että minäkin olen arvokas – myös silloin, kun en jaksa, enkä saa mitään aikaan.

Minun arvoni ei riipu suorittamisesta.
Ei siitä, kuinka monta asiaa saan tehtyä.
Ei edes siitä, miltä näytän ulospäin.

Ehkä tärkein asia, jonka olen oppinut, on tämä:

On päiviä, jolloin jaksan enemmän.
On päiviä, jolloin jaksan vähemmän.

Mutta kumpanakaan päivänä en ole vähemmän arvokas.

Ja siksi – minä jatkan. Päivä kerrallaan. 🙏

“Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.”
– 2. Korinttilaiskirje 12:9

Olen viime aikoina joutunut miettimään aika paljon sitä, miksi ulkonäköön liittyvät kommentit satuttavat niin paljon.

Ehkä siksi, että ne eivät koskaan jää vain sanoiksi. Ne jäävät mieleen.

Kun joku kommentoi ulkonäköä — oli se sitten “vain parta” tai joku muu yksityiskohta — se ei tunnu pieneltä asialta. Se tuntuu siltä, että minua arvioidaan ihmisenä sen perusteella, miltä näytän.

Ja rehellisesti sanottuna, kyllä se satuttaa.

Erityisesti silloin, kun sitä yritetään selittää pois. Että “ei tämä ollut arvostelua” tai “tarkoitin vain tätä yhtä asiaa”. Mutta kyllä se silti tuntuu arvostelulta. Koska ulkonäkö on kokonaisuus — ei siitä voi irrottaa yhtä osaa ilman, että se koskettaa koko ihmistä.

Minä olen elänyt tämän näköisenä koko elämäni. Enkä voi vain vaihtaa sitä pois, vaikka joku niin ehkä toivoisi.

Ja ehkä juuri siksi nämä kommentit menevät pintaa syvemmälle. Ne osuvat johonkin sellaiseen, mitä ei voi suojata samalla tavalla kuin monia muita asioita.

Mutta tämän kaiken keskellä haluan muistuttaa myös tästä:
me jokainen olemme luotu Jumalan kuvaksi — oli partaa tai ei.

Se arvo ei riipu ulkonäöstä, mielipiteistä tai siitä, mitä muut sanovat.

Olisi hyvä, että me kaikki pysähtyisimme hetkeksi miettimään, mitä sanomme toisillemme.

Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Ja joskus se, mikä itsestä tuntuu pieneltä, voi toiselle olla yllättävän iso asia.

Minun partani on osa minua — ja tulee myös olemaan.

👉 “Minä olen tällainen — ja jos se on jollekin ongelma, se ei ole minun ongelmani.”