Jos tässä näin suhteellisen surkean näköisen sään vuoksi, puuhastelisi ja kirjoittelisi blogiin.

Yllätys. Jatkan hieman tuosta susiteemasta. Eilen yhden fb-kaverin seinällä keskustelin asiasta ja niiden argumenttien valossa hieman tätä pohdiskeluani jatkan. Ihmettelen edelleen, että kaikki jotka kriittisemmin suhtautuvat tähän nykyisen susikannan arvioon ja epäilevät sen todenperäisyyttä, leimataan pelkääjiksi tai pahimmassa tapauksessa susivihaajaksi. Olen hokemasta päästyäni toitottanut, että en ole susivihaaja, vaikka ajattelen asioista hieman toisella tavalla kuin keskellä betoniviidakkoa asuva, joka poistuu kotoaan ja tietokoneeltaan vain ruokakauppaan ja pakollisille asioille. En vain ihan aikuisten oikeasti ole saanut kestävää argumenttia siitä, että susikanta on juuri 220-245 sutta. Ihan tässä vain ihmisten havaintojen, osa niistä petoyhdyshenkilöiden tarkistamia, perusteella jotenkin tuntuu omituiselle. 245 sutta ehtii tekemään tuhojaan noin valtavat määrät ja eripuolilla maata.

http://www.rktl.fi/riista/suurpedot/susi/suden_kanta_arvioinnin/  Suden kanta-arvioinnin menetelmät

Susikannan yksilömäärän arvioinnin on pohjauduttava laadukkaaseen maastoaineistoon sekä suden biologiaan perustuvaan menetelmään.

Susikannan laskenta perustuu sekä metsästäjien ilmoittamiin susihavaintoihin (lumijäljet), jotka petoyhdyshenkilöt käyvät varmistamassa ja kirjaavat TASSUun, että susien satelliittiseurantaan ja suden reviirin ja biologian tuntemiseen. Kun tiedetään reviirin keskimääräinen koko (n. 1100 km2) ja se, että susipari ei hyväksy reviirilleen muita yksilöitä, yhdistetään tämä tieto havaintotietoihin ja satelliittiseurantaan, voidaan havainnoista muodostaa käsitys laumasta.

Laumojen yksilömäärä taas selviää seuraamalla lumijälkiä riittävän kauan. Tällä varmistetaan, että samaa sutta ei lasketa kahteen kertaan.

Susikannan alueellista kokoa ja levittäytymistä on mahdollista tarkentaa vielä erillislaskennoilla, joissa metsästäjät ja luontoharrastajat yhdessä RKTL:n tutkijoitten kanssa laskevat jonkin alueen tilanteen yhden päivän aikana. Näistä laskennoista saadaan myös vertailutietoa kanta-arvioiden osuvuudesta. Tähän mennessä molemmilla laskentatavoilla saadut arviotiedot ovat olleen hyvin lähellä toisiaan, jota voidaan pitää myös yhtenä RKTL:n kanta-arvioinnin luotettavuuden mittarina.

Nyt kuitenkin esimerkiksi lumitilanne paikoin on ollut todella kehno tehdä lumijälkien osalta havaintoja, tässä yksi syy siihen miksi itse pidän hieman huteralla pohjalle LUKEn ilmoittamaa kanta-arvioita. Toinen pointti on se, että ilmoittavatko kaikki petoyhdyshenkilöt varmistetut havainnot TASSUuun.

Yksi väittämä tuntuu olevan se, että susilla ei ole riittävästi ravintoa ja siksi tulevat pyörimään asutusten läheisyyteen ja jopa keskelle taajamia. Itse asustelen kunnan alueella, jossa elää 18 suden lauma. Olen sellaisen itsekin nähnyt, siis suden kulkemassa tietä pitkin. Sen verran olen tutustunut tietoon, jota susista löytyy, että harmaasusi ei tietä pitkin kulje pitkiä matkoja vaan menee tien yli ja pysyttelee metsän puolella. Näin ei jostain syystä enää ole. Ravintoa täällä löytyy susille ihan luonnostakin, mutta jostain syystä nämä otukset tulevat tuotantoeläinten kimppuun ja näiden kuuluisien riista-aitojenkin läpi! Itse en kannata mitään lahtaamiskulttuuria, susi kuuluu suomalaiseen metsään ja luontoon. Historiasta jo tiedämme jotain, mutta tunnettua on, että muistimme on kummallisen huono ja emme opi historiasta yhtään mitään. Väitämme, että nyt eletään 2010-lukua eikä 1960-lukua, tämä on totta. On vain asioita, jotka eivät muutu mihinkään susi on edelleen petoeläin ja sellaisena pysyy. ”Riistakannat vähenevät voimakkaasti susien ilmestyttyä. Väheneminen ei johdu vain siitä, että susiin nähden kokemattomat joutuvat helposti saaliiksi ja kanta siitä syystä vähenee, vaan myös siitä, että riista muuttaa joukoittain muualle. Sudet, mutta myös muutkin suurpedot saattavat saada villieläimet ja myös kotieläimet paniikkiin.”

Missä sitten on menty metsään? Henkilökohtaisesti väitän, että siinä missä muutoinkin yhteiskunnassamme. Arvomme ja kunnioituksemme asioita kohtaan on muuttunut. Se mikä ennen oli suvaitsevaisuutta, on tänään suvaitsemattomuutta. Se mikä ennen oli kunnioitettavaa, on tänään kauhistus. Luomiskertomuksessa jo Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja ja koko maata sekä kaikkia maan päällä liikkuvia isoja ja pieniä eläimiä. Jokainen lukutaidon ja maalaisjärjen omaa varmaan osasi lukea, että ihminen luotiin alkujaan hallitsemaan koko maata.

Sitten olen lukenut, että koskaan ei ole susi ihmisen päälle käynyt. Kestääkö tämä argumentti sitten kriittisempää tutkimista. Otan tähän lainauksen: ”Nykyään on levinnyt laajalle pötypuhe rakastettavasta, harmittomasta sudesta, joka ei tee ihmisille mitään pahaa mutta kärsii yhä Punahilkka- sadusta, jonka sisältönä on, että sudet syövät pieniä tyttöjä.

 

Satu herttaisen vaarattomasta sudesta on kuitenkin täysin ristiriidassa niiden kokemusten ja kertomusten kanssa, jotka ovat peräisin niin menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin. Nämä kuvakset asetetaan kuitenkin eri syistä kyseenalaisiksi. Tiedemiehenä ja käyttäytymistutkijana joutuu kysymään, mitä itse asiassa on näiden vanhojen tai uusien kertomusten sekä niiden kieltämisen ja vastaväitteiden takana. Tosiasiahan on, että vaikka Pohjois-Amerikassa sudet nykyaikoina ovat repineet kuoliaaksi vain yhden ihmisen, ovat eräät susibiologit asettaneet kyseenalaiseksi myös tämän oikeastaan hyvinkin selvän tapauksen.

 

Nykyinen väite vaarattomasta sudesta on pohjoisamerikkalaista keksintöä. Se perustuu seuraaviin tosiasioihin:

1.      Pohjoisamerikkalaiset ovat vuosisatojen ajan olleet aseistautuneita. Sudet, jotka tekivät virheitä, ammuttiin täten nopeasti. Välikohtaustapauksissa ihmiset taas olivat aseistamattomia tai huonosti aseistettuja.

2.      Sudet ovat olleet hyvin vähälukuisia. Susia joko ei ylipäätään ollut, kuten Kaliforniassa, tai niitä järjestelmällisesti hävitettiin, kuten läntisessä USA:ssa. Kanadassa jahtiin pantiin erityiset paikalliset pyytäjät heti kun sudet olivat tappaneet tai uhanneet kotieläimiä; suurilla alueilla niitä myrkytettiin heti kun raivotautia oli todettu; susista maksettiin tapporahaa tai niiden nahasta maksettiin pyytäjiä kannustavia hintoja; paikkakuntalaiset tyhjensivät sudenpesiä ja tappoivat pentueet; susia metsästettiin jopa ampumalla pienlentokoneista, jotta riistakannat saataisiin elpymään. Edes luonnonsuojelualueilla sudet eivät viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä saaneet olla rauhassa. Sutta ei luettu riistaeläimiin eikä niillä siitä syystä ollut rauhoitusaikaa.

3.      Siellä, missä sudet saivat olla rauhassa, kuten suurilla harvaanasutuilla Kanadan ja Alaskan alueilla, ihmisten vähyys piti jo matemaattisesti arvioiden yhteenotot susien kanssa harvinaisena. Niilläkin alueilla turkispyytäjät, karjankasvattajat ja muut paikalliset pitivät käytännöllisesti katsoen aina asetta mukanaan. Ikävästi kävi sudelle, joka erehtyi näkösälle!

4.      Määrätyn laisissa oloissa susi välttelee kaikkia kohtaamisia ihmisten kanssa, nimittäin kun hyvät riistakannat pitävät sen hyvin ravittuna samalla kun se vainon –pyynnin- takia tuntee ihmisen vihollisekseen. Sellaisissa oloissa susi ei hevin näyttäydy eikä sitä tavanomaisin pyyntimenetelmin kuten systemaattisen naakimisen tai väijymisen avulla saada kaadettua. Koska Pohjois-Amerikassa on ankarasti kiellettyä metsästää öisin, ei haaskapyynti

lumen ja kuunvalon avulla ole luvallista. Järjestelmällinen vainoaminen saa sudet kavahtamaan ihmisen jälkiä ja hajujakin.

 

Näistä syistä Pohjois-Amerikassa ei nykyaikoina ole ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan susien hyökkäämistapauksia ihmisten kimppuun, koska sudet olivat harvinaisia, koska ne pelkäsivät ja välttelivät ihmisiä vainon takia ja koska niiden kohtaamat ihmiset olivat enimmäkseen aseistettuja.

 

Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että sudet synnynnäisten käyttäytymistaipumustensa takia välttelisivät ihmisiä. Sitä väitettä ei voitaisi tieteellisesti kestävin perustein puolustaa.”

 

 

Jatkuvasti saa lukea lehdistä, lähes viikoittain, että jossain päin on metsästyskoira päätynyt suden raatelemaksi tai sitten koiraa on seurattu ja vaanittu hyvinkin lyhyen matkan päästä. Onhan Suomessa ennenkin susien kanssa pärjätty, miksi ei nykyisin? Jotkut vihaavat kyseistä otusta niin, että olisivat valmiita lahtaamaan koko susikannan nollaan, jos heille vallan asiassa antaisi. Kieltämättä tässä koiran kanssa metsästystä harrastavana tulee mieleen, että miten kauan tätä omituista politiikkaa Suomessa jatketaan. Ei edes Luonto-liitto voi olla niin typerä, että metsästyskoirat kuuluisivat pelkästään kokkimaan päivät toisensa perään tarhassa, kun sudet hyppivät silmille jokaisella pusikossa, minne koiran lasket, hieman kärjistäen. Suomessa on lähes jokaiseen asiaan jonkinlainen järjestö olemassa, joka huutaa ja meuhkaa heti, kun hiemankin on oletettu syytä olevan ja ollaan hirmuisen suurella varmuudella huutamassa, että näin ja näin.

En itsekään tiedä, että mikä on se parhain ratkaisu tähän ”susikriisiin”. Jotenkin tuntuu, että totaalisella suojelemisella ei suden käyttäytyminen ainakaan muutu.  Osa tuntuu pitävän ainoana oikeana totaalista koskemattomuutta, mutta se taas ei mielestäni historiankaan valossa tunnu parhaimmalta vaihtoehdolta. Harrastuksena metsästys on mitä hienoin, omasta mielestäni ja sitä ei pitäisi uhrata sen vuoksi, että yhden pedon annetaan rajattomasti levitä tässä maassa. Tähän loppukaneetiksi vielä se, että kuka on se ihminen joka tietää tarkoin Lapin kairoissa elelevien susien määrän ja puhumattakaan millä saadaan se 100% varma tieto lajimääristä tässä maassa. Uskallan väittää, ettei kunnolla mitenkään.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitukseni tästä aiheesta, ainakin toistaiseksi.